Evita joulukuu 2010

Anteeksi – mutta kenelle?

Anteeksianto muuttuu helpommaksi huomatessasi, että annat anteeksi itsesi – etkä toisten vuoksi.
Teksti Marjo-Kaisu Niinikoski

Miksi anteeksianto on niin vaikeaa? Vaikka olet päättänyt unohtaa vanhat kaunat ja antaa anteeksi, hetken päästä asia ponnahtaa taas ajatuksiisi ja häiritsee mielenrauhaasi.
Anteeksianto koetaan hankalaksi, koska sitä ei voi kontrolloida tietoisesti. On kuitenkin olemassa menetelmiä, jotka tekevät anteeksiannosta helpompaa. Mutta mitä hyötyä anteeksiannosta on? Miksi pitää antaa anteeksi?
Saadaksesi vastauksen sinun on ensin kohdattava anteeksiantoon liittyvät uskomukset, jotka elävät meidän kaikkien mielessämme.

NÄIN AJATTELEMME ANTEEKSIANNOSTA:

Olen antanut anteeksi, mutta unohtaa en voi.
Minua oli jo pitkään kalvanut tunne siitä, että Kallella on toinen nainen. Siitä on nyt aikaa reilu vuosi. Yksi perjantai-ilta, kun Kalle oli mennyt nukkumaan, tsekkasin salaa hänen tekstiviestinsä. Loukkaavinta oli se, että syrjähyppy oli kestänyt jo kuukausia. Maailma romahti ympäriltäni, mutta päätin antaa Kallelle anteeksi. Lasten ja perheen vuoksihan sitä nainen tekee mitä vaan. Kalle lopetti suhteen siihen. En silti voi koskaan unohtaa sitä, mitä hän teki minulle.

Anteeksianto järjen avulla on vähän sama asia kuin vaikeuksien katsominen sormien läpi. Siitä saa hetkeksi itselleen hyvän mielen, mutta itse ongelmaa se ei poista. Ei elämästä eikä varsinkaan omasta mielestä.
Järkevä ihminen yrittää dumpata kokemansa vääryyden pois päiväjärjestyksestä ja kuvittelee antaneensa väärintekijälleen anteeksi. Hän kyllä haluaa antaa anteeksi, mutta samalla hän kuitenkin pitää kiinni tarpeestaan tuomita. ”Tuo teki minulle kuitenkin pahaa”.
Ihminen, joka sanoo antaneensa anteeksi, mutta olevansa kykenemätön unohtamaan kärsimäänsä pahaa, suostuu uhrin asemaan. Järjellä toimiminen ja uhriksi jääminen aiheuttavat katkeruuden kierteen, joka syö ihmistä sisältä päin.

Ehdottoman anteeksiannon (radical forgiveness) valmentaja Seppo Malinen kertoo, että anteeksiantaminen ilman kaunojen unohtamista on jo lähtökohdaltaan järjetön ajatus.
”Anteeksianto ei voi tapahtua luopumatta uhrin roolista. Se ei voi myöskään toteutua, jos haluaa pitää kiinni loukatuksi tulemisen kokemuksestaan. Anteeksi ei voi antaa vain vähän. Sitä joko antaa anteeksi tai sitten ei anna”, Malinen kuvaa.
Amerikkalaisen Colin C. Tippingin kehittämä Ehdoton anteeksianto on menetelmä, joka haastaa meitä muuttamaan käsityksiä maailmasta radikaalilla tavalla. Se auttaa meitä myös näkemään, mitä elämällemme tapahtuu, kun lakkaamme olemasta uhreja.
Tärkeintä anteeksiannossa on hyväksyminen. Sen oivaltaminen, että kaikella on tarkoituksensa ja mikään ei tapahdu sattumalta.
Hyväksyminen ei voi kuitenkaan tapahtua ennen kuin on kohdannut ja käsitellyt riittävästi asiaan liittyvät loukatuksi, haavoitetuksi ja hylätyksi tulemisen tunteet.
”Kun yritämme antaa anteeksi pelkästään järjellä uskaltamatta kohdata sisällemme jäänyttä kipua, laastarin alla oleva trauma ohjaa edelleen elämäämme. Anteeksianto on haastavaa myös siksi, että antaessaan anteeksi ihminen joutuu luopumaan ajatuksesta, että hänelle on tehty vääryyttä”, Malinen muistuttaa.

Minulle on tehty vääryyttä, miten ikinä voisin antaa sen anteeksi.
Sain ensimmäisen lapseni kolmekymppisenä. Pelkäsin äidiksi tulemista, koska jo raskaus muistutti minua lapsuuteni helvetistä. Miten minä olisin osannut olla yhtään parempi äiti, kun olin saanut niin huonot eväät kotoani? Eihän se ollut minun syyni, että isä antoi vähintään kerran viikossa koivuniemenherrasta ja äiti sulki silmänsä kaikelta. Miten semmoisen vääryyden voisi muka antaa anteeksi? Ystävättäreni kehottaa minua päästämään irti katkeruudestani, mutta mitä minulle sitten jää?

Anteeksianto on irtipäästämistä. Se on vastuun ottamista omasta elämästä. Menneisyyden traumoihin kiinni jääneen selviytymiskeinona on usein oman pahan olon helliminen. Lapsuudessa kovia kokenut käpertyy omaan kärsimysnäytelmäänsä ja uskottelee saavansa voimaa vihasta.
Hän ilmaisee usein itseään kielteisesti ja suhtautuu toisiin ihmisiin ja ympäristöönsä arvostelevasti, vähättelevästi ja pessimistisesti. ”Koska elämä on tuottanut minulle jo varhaisessa vaiheessa pettymyksiä, ei siltä kannata mitään muuta odottaakaan.”
Omia haavojaan hellivä marttyyri vetää jatkuvasti puoleensa asioita ja ihmisiä, jotka tuottavat hänelle uusia pettymyksiä. Anteeksiannon hän kokee tappiona sen sijaan, että ymmärtäisi sen vapauttavan hänet.
Elämäntaidon kouluttaja Aira Sahakangas sanoo, että minäparka on opittu rooli, jonka vaaliminen saattaa varjostaa ihmistä koko elämän ajan.
”Pitkään vääryyden varjossa eläneelle anteeksiantaminen on vaikeaa, koska silloin hän joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään. Irti päästäminen olisi hänelle luovuttamista”, Sahakangas kuvaa.
Myös ylpeys estää antamasta anteeksi. Ylpeä ihminen on aina pelokas. Hän on jatkuvasti puolustuskannalla ja hän jos kuka haluaa muistella kärsimäänsä pahaa. Nöyrtyminen merkitsisi hänelle häviötä. Sen vuoksi hänen elämänfilosofiansa tiivistyy siihen, että potut tulee maksaa pottuina.
Takaisin maksusta saattaa tulla joillekin jopa elämäntapa. Samalla viha kuitenkin myrkyttää sisältäpäin ja kaventaa elämän kokemista.
Seppo Malinen kertoo, miksi kosto on niin suloista.
”Anteeksianto pelottaa sitä, joka haluaa pitää kiinni kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteestaan. Koston sulo perustuu siihen, että silloin ei tarvitse kohdata omaa kipua. Takaisin maksu antaa vääristyneen kuvan siitä, että on jotenkin tilanteen herra ja viimeisen sanan sanoja”, Malinen kuvaa.
Itsesääli on siis yksi tehokeino pysyä mielen vankilassa.
”Mieli rakastaa usein ristiriitoja. Anteeksianto sen sijaan on vangin vapauttamista ja sen oivaltamista, että tuo vanki olitkin sinä itse”, Sahakangas tiivistää.

Miksi minun pitäisi antaa anteeksi, kun se on tuon toisen syytä?
Muistan kaiken kuin se olisi tapahtunut eilen. Seisoin tyhjän käytävän päässä pomon oven takana. Kämmenet hikoilivat ja pumppu meinasi tulla kurkusta ulos. Pelkäsin taas kuollakseni, millainen hyökkäys sieltä oli tällä kertaa tulossa. En voi ikinä antaa sille narsistihullulle anteeksi, että jouduin kortistoon. Ja miksi pitäisikään? Sehän minulle potkut antoi, kun en suostunut enää kynnysmatoksi. Eniten minua raivostuttaa se, miten annoin kohdella itseäni niin huonosti.

Ihminen, joka etsii syyllistä itsensä ulkopuolelta, ei koe tarvetta anteeksiantoon. Hän näkee ympärillään ihmisiä ja asioita, jotka tapahtuvat hänen ulkopuolellaan. Hän kokee elämän vain tapahtuvan hänelle ilman, että hän voisi itse siihen paljonkaan vaikuttaa.
Tällaiseen lastu laineilla -elämänasenteeseen liittyy koko joukko opittuja ajatusmalleja ja uskomuksia. Niiden mukaan maailma on mustavalkoinen paikka, jossa on selkeästi pahiksia ja hyviksiä.
Paha on aina itsen ulkopuolella ja se saa lopulta palkkansa. Syyttömänä kärsivän ei tarvitse ottaa vastuuta elämästään, eikä syyllisille tule antaa armoa. Viha on oikeutettua, ja uhrin etuoikeus on padota kaikki sisäänsä. ”Kukaan ei ymmärrä, mitä kaikkea olen joutunut kokemaan.”
Amerikkalainen kirjailija ja henkinen opettaja Gary R. Renard pyöräyttää perinteisen syytön-syyllinen -asetelman päälaelleen. Hän väittää, että niin ”enkelit” kuin ”demonitkin” asustavat ihmisen mielessä.
”Syyttömänä uhriksi joutuneen on vaikea hyväksyä, että ihmiset kohtelevat häntä juuri siten kuin hän ajattelee omasta itsestään”, Renard sanoo.
Uhri kokee myös syyllisyyttä siitä, että antaa kohdella itseään huonosti. Oman syyllisyyden hän kuitenkin heijastaa ulospäin. Hän vetää tiedostamattaan puoleensa ihmisiä ja tilanteita, joissa hän kokee tulleensa jälleen kaltoin kohdelluksi.
Kierre on valmis.
Miksi muutoin alkoholistiperheen lapsi avioituu alkoholistin kanssa tai väkivaltaisen lapsuuden varjossa elänyt isä lyö lapsiaan? Tai miten muutoin koulukiusatusta tulee työpaikkakiusattu tai köyhän perheen lapsesta syrjäytynyt sossun vakioasiakas?
”Vihan ja koston kierre perustuu siihen vääristymään, että joku meidän ulkopuolinen tekee meille jotakin pahaa. Tosiasiassa jokainen meistä projisoi omaa syyllisyyttään ja vihaansa toisiin ihmisiin, jotka peilaavat aina meille takaisin sitä, mitä meidän sisällämme on”, Renard väittää.
Ihmisellä on taipumus olla itsensä pahin vihollinen. Jos haluaa päästää irti syyllisen etsimisestä ja itsensä uhriuuttamisesta, kannattaa lopettaa itsensä rankaiseminen ja tutkia omia ajatusmalleja.
”Toisin kuin perinteisessä anteeksiannossa, ehdottomassa anteeksiannossa poraudutaan syihin seurausten sijaan. On toki hyvä antaa pahantekijälleen anteeksi, mutta huomattavasti tehokkaampaa on antaa anteeksi omassa mielessä oleville vihan ajatuksille”, Malinen sanoo.
Jos siis antaa mielessään anteeksi sille, että itse valitsi loukkaantua ilkeälle esimiehelle, vapauttaa sekä itsensä että loukkaajansa. Lopputulos on win-win.

Annan anteeksi tämän kerran, mutta…
Olimme Johannan kanssa lomalla Turkissa. Kerroin aamiaispöydässä hänelle ihastuneeni yhteen paikalliseen adonikseen ja suunnittelevani pientä lomaromanssia. Johanna paljasti kiinnittäneensä myös huomionsa miekkoseen. Olin tosi pettynyt ja loukkaantunut, kun löysin Johannan ja samaisen toyboyn seuraavana aamuna sängystä. Johanna pyysi minulta anteeksi. Sanoin antavani hänelle anteeksi tämän kerran, mutta tuskin pystyn enää koskaan luottamaan häneen. Siitä lähtien olen kokenut olevani jotenkin ystävätärtäni parempi ihminen.

Anteeksianto ilman ehtoja on mahdotonta silloin, kun se ei tule suoraan sydämestä. Joskus ihminen haluaa antaa anteeksi etupäässä siksi, että voisi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi. ”Näetkö miten jalo minä olen?”
Anteeksiannon päälle ei voi kuitenkaan liimata hintalappua. Kukaan ei voi antaa anteeksi vain siksi, että hänestä tulisi muiden silmissä parempi ihminen. Tai että hänen elämänsä muuttuisi helpommaksi toisen kustannuksella. Anteeksi ei voi myöskään antaa tai saada asettumalla pahantekijänsä yläpuolelle.
Sädekehän hankkiminen on houkuttelevaa monestakin syystä. Suurin niistä on ihmisen mielessä elävä uskomus siitä, että rakkaus ja arvostus tulisi ansaita.
”Kerjätessään hyväksyntää ihmisen mieli keksii mitä ihmeellisimpiä keinoja. Miksi muuten meillä olisi taipumus takertua asioihin, jotka tuottavat meille kärsimystä?” Sahakangas kysyy.
Malinen kehottaa muuttamaan koko käsitystämme anteeksiannosta. Ero perinteisen ja ns. ehdottoman anteeksiannon välillä on radikaali.
”Perinteisessä anteeksiannossa lähdetään siitä, että on pahantekijä ja on uhri. Ja että pahantekijän tulee antaa anteeksi, koska niin kuuluu tehdä. Näin usein periaatteessa tapahtuukin, mutta se ei tarkoita sitä, että uhri olisi vieläkään vapautunut hänen mielessään olevasta ajatuksesta, että häntä kohtaan on tehty vääryyttä.”
Radikaali anteeksianto puolestaan lähtee ajatuksesta, että isommin ajateltuna elämä on kuin näytelmä, jota ohjaa jokin meitä suurempi voima. Me ihmiset näyttelemme rooleja elämän näyttämöllä, ja mikään ei tapahdu sattumalta.
Jos yksi pettää tai toinen jättää, olennaista on ymmärtää, että kaikki vaikeudet ovat meille ”valepuvussa tulevia siunauksia”, joista aiheutuneista reaktioistamme luopumalla saavutamme lopulta mielenrauhan.
”Vaikka vaikeita asioita tapahtuu, ne koituvat loppujen lopuksi meidän parhaaksemme, mikäli suostumme näkemään asian tässä valossa. Tähän puolestaan tarvitaan halu muuttaa omia ajatusmalleja”, Malinen sanoo.

NÄIN VOIMME AJATELLA ANTEEKSIANNOSTA:

Antaessani anteeksi itselleni annan anteeksi myös muille.
Pidin kuollutta lastani käsivarsillani ja olin turta. Pinja oli taistelija loppuun saakka. Olin aina ajatellut, että kaikesta muusta voisin selvitä, mutta oman lapsen menettämisestä en. Vuosikausia syyllistin lääkäreitä, kannoin kaunaa miehelleni ja vihasin itseäni. Pitkän ajan kuluttua yhtenä päivänä tunsin, että olin valmis luopumaan kärsimyksestäni. Näin kaiken uusin silmin ja mieleeni nousivat sanat: ”Anna anteeksi itsellesi. Kaiken piti tapahtua juuri siten kuin tapahtui. Kun annat itsellesi anteeksi, annat anteeksi myös kaikille muille.” Tuona päivänä rauha palasi mieleeni.
Anteeksianto ei ole vaikeaa pelkästään silloin, kun haluaa antaa anteeksi toisille. Useimmiten kaikkein vaikeinta on antaa anteeksi itselle. Anteeksianto on aina mielessä tapahtuva prosessi, jolla on oma tilauksensa ja aikansa ihmisen elämässä. ”Vihdoinkin olin valmis päästämään irti.”
Suurin oivallus anteeksiannossa on se, että me emme anna anteeksi toistemme vaan itsemme vuoksi.
Mark Twain tiivisti anteeksiannon henkisen voiman kirjoittaessaan: ”Anteeksianto on tuoksu, joka orvokista tarttuu sen murskanneeseen kengänkorkoon.”
Gary R. Renard sanoo, että anteeksianto (engl. for-give) on kokonaan pois antamista, josta seuraa irtipäästämisen ja unohtamisen kautta mielenrauhan saavuttaminen (engl. for-get). Saat sen mistä luovut!
”Mielessämme asuvat sekä pelko että rakkaus. On kyse siitä, kumpaa ääntä kuuntelemme ja kumman annamme ohjata ajatuksiamme ja toimiamme. Pelko kahlitsee maailman. Anteeksianto vapauttaa sen”, Renard sanoo.
Mielen vankiloista vapautumisen edellytys on siis hyväksyä ajatus siitä, että kukaan ei ole uhri.
”Jos olisimme oikeasti uhreja, anteeksianto ei olisi oikeutettua mutta viha sen sijaan olisi. Mutta koska meistä kukaan ei ole uhri, vihalla ei ole mitään oikeutusta elämässä. Toista kohtaan tuntemasi viha on todellisuudessa heijastusta siitä, mitä ajattelet itsestäsi. Armahtamalla toisen armahdat itsesi. Ja antamalla anteeksi omille ajatuksillesi annat samalla anteeksi koko maailmallesi”, Renard sanoo.
Anteeksianto vapauttaa luomaan omaa elämää puhtaalta pöydältä. Sahakangas sanoo, että ajatus on aina ensimmäinen teko. Me olemme sitä mitä me ajattelemme.
”Ajatus on maailmankaikkeuden suurin voima. Vastuun ottaminen omista ajatuksista on vapautta. Se on lahja sinulta sinulle”, Sahakangas tiivistää.


ASIANTUNTIJAT:
Seppo Malinen, RF-valmentaja
Aira Sahakangas, elämäntaitovalmentaja, kouluttaja, työnohjaaja
Gary R. Renard, kirjailija, henkinen opettaja
LÄHTEET:
Colin C. Tipping: Ehdoton anteeksianto, Basam Books 2008
Olavi Tähtelä: Elämäntaitomittarit – miten selviydyn ihmisviidakossa, WSOY 1998
Gary R. Renard: Maailmankaikkeus katoaa, Kustannus Oy Taivaankaari 2008
Gary R. Renard: Kuolematon todellisuutesi, Kustannus Oy Taivaankaari 2009