Anteeksianto arjen matkakumppanina

Anteeksianto arjen matkakumppanina

Kuori murtuu -keskusteluissa on vieraana Aira Sahakangas. Naiset keskustelevat siitä, miten todellinen anteeksianto vapauttaa mielen vankilasta.

Anteeksiantamisesta puhutaan nykyisin paljon. Monet kokevat käytännössä sen olevan kuitenkin haasteellista. Mikäli anteeksiantamisen ymmärtää oikein, huomaakin, että kyse on syvimmiltään armollisuuden harjoittamisesta itseä kohtaan. Anteeksiannon vaikeus johtuu siis useimmiten itsen tuomitsemisesta ja osittain myös kielteisten tunteiden tukahduttamisesta.

Sanna Suutarin ja Merja Elisabethin Kuori murtuu -videokeskustelut jatkuvat Youtubessa. Vieraana tällä kertaa on diplomikuuntelijaksi itseään luonnehtiva Aira Sahakangas, joka jakaa kokemuksiaan anteeksiantamisen vapauttavasta voimasta arjessa. Airakin pitäytyy Ihmeiden oppikurssin (IOK) opastukseen.

Dualistisia rooleja

Keskustelu käynnistyy Sanna Suutarin kokemuksesta, jossa hän kertoo asuinkerrostalossaan yöllä tapahtuneesta pahoinpitelystä, joka kantautuu ääninä Sannan asuntoon. Sanna soitti paikalle poliisin.

Tapaus on virikkeenä keskustelulle, jonka lähtökohta on tarkastella kahta roolia, jotka kumpikin ovat eräällä tavalla vääristyneitä. Esiin nousevat pahoinpitelijän ja uhrin roolit. Roolit voivat olla luonteeltaan myös henkistä ja tapahtua sanallisesti. Niitä tapahtuu meidän kaikkien elämässä.

– Todellisuudessa mies ei halua pahoinpidellä naista eikä nainen halua tulla pahoinpidellyksi. Tilanne heijastaa kahta dualistista osaa ”pahvimaailmasta”. Molemmat osapuolet edustavat samalla oman mielemme osia: alistajaa sekä alistettua. Tunnistamme siis nämä kaksi roolia meissä itsessämme, Sanna kiteyttää.

Pahvi-viittaus kuuluu havaintovälineinä käytettäviin pahvisiin palloihin, joilla Sanna ja Merja usein havainnollistavat ns. 1-tasoa ja 2-tasoa. 1-taso (läpinäkyvä pallo) symboloi totuutta, ikuisuutta ja muuttumatonta osaa meistä ja 2-taso (värilliset pallot) persoonan tason vuorovaikutusta kehojen maailmassa.

Samastuminen ristiriitaan

Merja Elisabeth ottaa mustan pahvin (mies) ja valkean pahvin (nainen) edustamaan dualistisen mielen kahta osaa, jotka näyttelevät pahoinpitelytapauksessa.

– Mitä tälle naiselle tai miehelle merkitsisi anteeksianto käytännössä? Miten otat askeleen pois tästä 2-tason ’pahvimaailmasta’, jolloin pystyt katsomaan tällaista tilannetta läpinäkyvän pallon eli totuuden lävitse. Silloinhan et samastu enää mustaan etkä valkoiseen pahvipalloon, Merja kyselee. Nämä lienevät keskeisimpiä kysymyksiä askelissa, jotka otetaan draamasta poispäin.

Tapahtumahetkellä on erittäin vaikea katsoa draamatilannetta ikään kuin etäältä ja nähdä se neutraalisti.

– Yleensä ristiriitatilanteessa ihminen on aika tunneperäisesti samastunut siihen mitä kokee. Uhrin roolissa on vaikea nähdä oman uhriuden läpi – ja pahoinpitelijän roolissa syyllisyys saattaa lisääntyä todella paljon. Molemmat tarvitsevat siis kipeästi anteeksiantoa, ennen kaikkea itseltä, sillä sehän on syvimmiltään ainoa anteeksiannon muoto, Merja sanoo.

Anteeksianto ja arvottomuus

Aira Sahakangas puhuu alistujan roolista, jossa ihminen on mennyt arvottomuuden tilaan. Itse asiassa anteeksiannon kohteena on silloin oma arvottomuuden tunne.

– Jos pidän itseäni arvottomana, alistan itseäni. Samalla alistan toisen ihmisen tekemään minulle asioita, jotka vahvistavat arvottomuuden kokemustani. Näin arvottomuuden tunne ja alistaminen elävät rinnakkain.

Ihminen kuitenkin useimmiten näkee alistajan roolin itsensä ulkopuolella, toisessa ihmisessä, ja samalla hän itse samastuu uhrin rooliin.

– Saatan kysyä, miksi aina minulle tapahtuu näin kun samat tilanteet toistuvat. On vapauttavaa ymmärtää, että toinen ihminen ei kohtelisi minua alistujana, jos en itse kokisi arvottomuutta. Jos kokisin itseni viattomaksi, viattomuuttani ei kukaan löisi, Aira pohtii.

Tämän oivaltaminen ilman itsensä tuomitsemista on vapauttava asia kunhan ei ala syyllistää itseään vielä arvottomuuden tunteestaankin.

– Tämä on armeliaisuuden matka itseen. Kannattaa aina muistaa, etten todellisuudessa ole alistaja enkä alistettu, vaan totuus ja rakkaus, sanoo Aira. Hän kehottaa muistuttamaan itseään jatkuvasti tästä totuudesta. Lopulta alkaa irtautua vanhasta kokemuksesta hajottamalla sitä pikku hiljaa. Ilman armollisuutta ja anteeksiantoa itseä kohtaan tämä ei voi tapahtua.

Tunteiden tulva

Aira Sahakangas myös tietää mistä puhuu, sillä hän koki aikoinaan havahtumisen tilanteessa, jossa jo kolmas miesystävä löi häntä fyysisesti ja henkisesti.

– Pikku hiljaa ymmärsin, etteivät miesystäväni olleet syyllisiä, enkä ollut syyllinen minäkään. Olin vain arvottomuudessani alitajuisesti pyytänyt tällaista käytöstä itseäni kohtaan.

– Tänä päivänä voin jopa kiittää näitä miesystäviäni, koska he auttoivat minua pysähtymään ja kyseenalaistamaan omaa sisäistä tilaani. He auttoivat minua ymmärtämään mistä on kyse.

Aira alkoi pikku hiljaa nähdä, että muutos piti tapahtua hänessä itsessään. Hänen tehtävänsä oli pysäyttää oma mieli. Hän ei enää halunnut yhtään lyövää miestä. Silloin uusi polku alkoi avautua.

– Ensin nousi esille voimakkaita tunteita, joita en painanut enää pois vihalla. Itkin ja purin asioita. Tunteiden ryöppyessä koin aluksi, ettei mikään ole hallinnassa ja epäilin olenko tulossa hulluksi.

Aira kuitenkin ymmärsi, että pelon tehtävä on juuri yrittää saada häntä vetämään tunteensa takaisin sisikuntaan. Hän kuitenkin antoi niille tietoisen luvan ja päätti myös: ’minua saa auttaa’. Oikeat ihmiset ilmestyivät ympärille.

– Uhmasin pelkoa ja sallin tunteiden tulla. Omat arvottomuuden kokemukseni itsestäni purkautui valitessani rakkauden, hän sanoo. Näin kokemus lyövistä miehistäkin on poistunut.

Mieli vapautuu

Airan mukaan anteeksianto tuodaan tällä tavalla arkeen. Voit kysyä itseltäsi: rohkenenko tänäänkin purkaa vai pidänkö tunteeni tukahdutettuna?

– Usein nousee ärsytystä, kaunaa, katkeruutta, vihaa ja kiukkua. Niitä kannattaa rohkeasti katsoa ja vain todeta: tällaista minussa on, hän sanoo ja palaa pahoinpitelyesimerkkiin.

– Kun nainen vapauttaa mieltään, hän ei halua olla ”hyvä”, jossa mies on ”paha”. Naisen mielen vapauduttua rooleista ja arvottomuuden tunteesta alkaa tulla näkyväksi kirkkaus ja puhtaus.

– Puhtautta ja viattomuutta ei enää lyödä. Aiemmin pahoinpitelevä mies voi kenties sen jälkeen alkaa halata naista. Herkkyyttä on se, että lopettaa ensin itse taistelun eli sodan itseä vastaan, Aira painottaa.

Keskustelijat korostavat, että tässäkään tapauksessa kukaan ei hyökännyt toista vastaan, vaan nimenomaan itseä vastaan. Näin teki sekä nainen että mies: molemmat hyökkäsivät ensin itseä kohtaan, jonka jälkeen mieli projisoi tämän hyökkäyksen arjen kokemukseen.

Draamasta totuuteen

Airan mukaan kehoa ja tunteita voi siis arjessa käyttää hyväksi anteeksiannon apuna Anteeksiannon mahdollisuuksia tuovat esille omat elämäntilanteemme ja toiset ihmiset.

– Arki palvelee anteeksiantamista hyvin. Tarvitaan vain pieni tunne tai ristiriita, joka ilmaantuu ja jolle voin antaa luvan ilman että sen vihalla painaa pois.

– Kun rohkenen päästää lopulta ristiriidoista irti, tilalle tulee rauha ja helpotus. Näin kielteiset tunteet ja draamat alkavat pikku hiljaa irtautua olemuksestani. Harjoitus tekee mestarin.

Aira kuvaa, että prosessissa ihminen antaa ikään kuin totuuden tulla näkyviin pienen pieni pala kerrallaan.

– Mieli ei kestäisi, jos kaikki tapahtuisi liian nopeasti. Totuus pitää huolta siitä, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan. Mihin olisikaan kiire sen jälkeen kun muistat kuka todellisuudessa olet, hän sanoo.

Ego ei osaa rakastaa

Merja Elisabeth haluaa tarkentaa, että todellinen muutos ja anteeksianto eivät ole persoonan tehtäviä.

– Annamme usein persoonalle tai egolle tehtäviä, joita se ei osaa tehdä. Esitämme vaatimuksia siitä, että tästä ja tuosta pitäisi päästä eroon, tämä tai tuo pitäisi osata parantaa. IOK sanoo kuitenkin, että minä en edes tiedä mikä minulle on parasta. Persoonan on hyvä silloin vain antautua ja todeta: en oikeasti pysty ratkaisemaan näitä asioita.

Merjan mielestä suurempi haaste onkin lakata aktiivisesti tekemästä yhtään mitään.

– Usein ihmettelemme miksemme pysty rakastamaan itseämme ja harjoittelemme vaikkapa peilin edes erilaisia itsen rakastamisen tehtäviä. Ego ei kuitenkaan pysty rakastamaan itseään eikä toista. Se ei myöskään pysty näkemään totuutta.

– Tästä syystä toinen oja on taistella egoa tai persoonaa vastaan. Sekin on täysin hedelmätöntä.

Persoona ei siis itsessään pysty itsessään suorittaman anteeksiantoakaan. Kyse on enemmänkin siitä, että joku persoonan takana näkee, eikä tuomitse.

– Anteeksiannon syvin olemus on siis näkeminen ja tuomitsematta jättäminen. Persoona voi vain ikään kuin astua pois tieltä ja sallii rakkauden esteiden poistumisen. Tähän riittää Kurssin mukaan jopa pieni hetki, josta kutsutaan pyhäksi hetkeksi, Merja sanoo.

Kaikki värit itsessä

Persoonan tasolla eli pahvien maailmassa jokaisesta löytyvät kaikki värit eli ominaisuudet Hitleristä Äiti Teresaan. Sanna näyttää palloa, johon on liimattu monia väripaloja.

– Ei ole niin, että olen tietty väri ja joku toinen on joku muu väri. Meissä vaikuttaa syvä usko tällaiseen erillisyyteen, mutta todellisuudessa meissä ole mitään eroa – ei 1-tasolla eikä 2-tasolla.

Täällä ”pahvimaailmassa” myös näyttää, että yksi hyökkää ja toinen puolustautuu.

– On siis tärkeää ymmärtää, että kun mieli ei halua nähdä jotakin ’väriä’ itsessään, se uskoo, että se on jossain ulkopuolella. Näin se saa aiheen hyökätä tai puolustautua – oli sitten kyse mustasta tai valkoisesta. Jokainen tappaa omalla tavallaan, minäkin syön lihaa ja tallon muurahaisia.

Sannan mukaan toinen äärilaita on, että näkee myös rakkauden, rauhan, totuuden tai muut hyvät asiat toisaalla, jolloin projisoi senkin ulkopuolelle.

– Silloin ehkä ajattelee, että minäkin haluaisin olla noin hyvä. Koko juttu on siis siinä, että murramme kaiken uskon erillisyyteen, Sanna kiteyttää.

Tarinan kertoja mielessä

Sannan mukaan taustalla oleva näkeminen tietää, ettei pahveja eli persoonia ole olemassa.

– Persoona on uskomusrakennelma tai tarina. Mielessä on siis tarinan kertoja, jonka kertomuksia voi alkaa kyseenalaistaa kysymällä: onko tämä totta vai onko tuo totta. Kun tulee tietoiseksi tarinan kertojasta, voi alkaa murtaa ”pahvin” todellisuutta.

Sanna muistuttaa, että mieli näkee aina sitä mikä ei ole totta. Kun uskomuksia perkaa pois, se, mikä jää jäljelle, on totta. Totuus ei muutu, sillä se on aina ollut.

– Näytämme kulkevan matkatonta matkaa, vaikka syvimmiltään mitään matkaa ei ole.

– Täällä matkalla lopulta mikään ei ole henkilökohtaista ja toisaalta kaikki tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu. Homma on siis jo hoidossa. Voimme vain nähdä ja seurata miten elämä toimii.

On ikään kuin yksi kollektiivinen mielen osa havahtuisi huomaamaan mikä ei ole totta ja mikä on totta. Emme voi sitä edes pysäyttää.

– 2-tasolla näyttää tapahtuvan koko ajan kaikenlaista. 1-tasolla mitään ei lopulta tapahdu, eikä matkantekoa ole olemassakaan. Ei siis ole mitään paineita. Tämä on aika huikea ja tajunnan räjäyttävä juttu.