Lapsi on luonnostaan oikeamielinen

Aira Sahakangas on Diplomikuuntelija, mielenrauhan ohjaaja, luennoitsija ja kirjailija. Tällä palstalla Airan ajatukset ovat merkitty tavallisena tekstinä ja Rakkauden ajatukset kursiivilla.


Terve. Aloita vaan puhumaan.

Ollessamme puolisoni kanssa vaeltamassa Saksassa, oli tyttäremme samaan aikaan kotona sairaana ja anoppi huolehti hänestä. Tämä liittyy nyt anoppiin, etten ampuisi häntä. Tiedän, ettei tämä ole anopin juttu, vaan minun juttuni. En haluaisi tuntea häntä kohtaan sitä, mitä tunnen. Minua ärsyttää hänen kaikki sanomisensa, vaikka minä näen, että rakkaudenpyyntöä se on. Syyllistän häntä siitä, kun hän draamailee tyttäreni sairastamisen kanssa...

Kun palasimme matkalta, raivosin tyttärelleni:”Sinusta tulee samanlainen kuin mummusta” Minä puhun nyt kaikki. Huusin hänelle: ”Sinä et saa enää mennä mummulle. Minä en halua, että sinusta tulee samanlainen”. Tytär huutaa minulle: ”Älä huuda äläkä sano noin, se on minun mummuni”! Tuntuu itsestäkin pahalta, että niin sanoin. Mutta minä en kestä anopin jatkuvaa narisemista joka asiasta. Mikään ei kelpaa. Kaiken hän kieltää itseltänsä. Olen alkanut nähdä tyttäressäni sen saman. Hän esimerkiksi kieltäytyy menemästä uima-altaaseen, jos siellä on ötökkä. Ja syyllisyys, joka nousee, käännän sen anoppiin.

Huomaan, että parikymmentä vuotta taaksepäin, itse tuomitsin itseni samalla tavalla. Ehkä ainoa huvi oli alkoholi, millä pääsin jonkin tasoiseen mielihyvään... Ne ovat itsellä herkillä... Niitä ei kestä anopin kautta nähdä, sitä puutetta ja sitä ilkeyttä, haukkumista ja jatkuvaa valittamista. Syyllistyin huonona äitinä, että enkö osaa tyttärelleni laittaa rajoja tarpeeksi. En osaa ottaa häntä mukaan kotitöihin ja pitäisi osata jotenkin. Ja että tyttärestä tulee samanlainen paatunut, vanha akka kuin anopista.

Eihän ole kysymys mistään muusta kuin siitä, että kumpikin teistä haluaa omistaa lapsen itselleen. Siitä kamppailusta on kysymys.

Vai niin.

Kumpi meistä on lapselle parempi?” Vain pelosta olla lapselle hyväksytty. Eikös ole aika yllättävä reaktio?

No on!

Tosiasiassa sinä huomaat, että te kilpailette lapsen huomiosta.

Vai niin.

Ethän sinä muuten tuntisi itseäsi huonoksi äidiksi. Eihän sinua muutoin ärsyttäisi, että tytär haluaa olla mummun kanssa.

Niin, en ole osannut ajatella tuosta näkökulmasta.

Lapsista ei kukaan voi kilpailla. Alat huomata myös sen, että onpa ihanaa, kun tyttärelläsi on kaksi näkökulmaa, mistä valita. Hän saa punnita, minkä valitsee. Joka tarkoittaa sitä, että ei lapsi mikään tyhmä ole.

Ei todellakaan.

Sinä tiedät, että tytärtäsi ei kiusaa se mummun valitus. Hän katsoo ohi. Sinua se kiusaa.

Aivan. Sitten minä kuvittelen, että se kiusaa häntäkin. Tämä on siis minun juttuni.

Oman kokemuksen kautta. Tyttärelläsi on aivan omat kokemukset.

Aivan. Vai niin.

Vanha kelpaamattomuus nousi, kun tytär lähti sanoen: ”Minäpä menen mummulle”. Eikö siitä ole kysymys?

Kyllä, nyt kun avaat sen tästä näkökulmasta. Tämänkö takia tuomitsen anoppia? Jo ennen kuin me lähdimme matkalle, koin syyllisyyttä, huonoutta äitinä siitä, että tytär joutuu jäämään mummun kanssa koko viikoksi.

Juuri näin. Sen sijaan tyttäresi koki, että äiti ja isi pääsevät matkalle ja hän on turvassa. Hän jäi mielellään. Kärjistetysti: Te taistelette siitä, kumpi saa enemmän huomiota, enemmän hyväksyntää. Eikö ole järjetöntä?

No on, täysin järjetöntä!

Näin puute ja pelko toimivat.

Vai niin.

Lapsi on luonnostaan oikeamielinen. Ei sinun tarvitse tehdä hänen valintojaan. Hän saa itse valita.

Aivan. Kyllä.

Eikös ole äärettömän hienoa, kun on yksi, jolla on rakkaudenpyyntö, ja toinen, jolla on rakkaus? Eikö se helpota hänen valintaansa rajattomasti? Silloin voisi mummullekin antaa rakkautta. Ei anoppi sitä pahuuttaan tee.

Ei niin, sen minä tiedän.

Ei kukaan siellä ajassa pahuuttaan ole ilkeä. Vain ja ainoastaan sen vuoksi, ettei ole koskaan saanut täydellistä hyväksyntää. Sitä etsii, sitä hakee. Ja hakee sitä sellaisessa mielentilassa, koska pelkää, loppujen lopuksi, ottaa sitä vastaan. Sinä voit muuttaa ainoastansa itseäsi rakastamaan itseäsi enemmän ja enemmän, eli hyväksymään itsesi joka hetki. Jumala hyväksyy jokaisen.

KIITOS.